Tutustuin mielenkiintoiseen artikkelikokoelmaan Erityispedagogiikka ja aikuisuus, jonka ovat toimittaneet Ladonlahti Tarja ja Pirttimaa Raija (2000 Helsingin yliopiston Tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenia, Palmenia kustannus, Oppimateriaaleja 94.) Teoksen toimittajat ovat halunneet artikkelikokoelman toimivan erityisaikuskasvatuksen keskustelun avauksena tai jo alkavan keskustelun virittäjänä enemmän kuin tyhjentävänä selvityksenä. Teos koostuu artikkeleista, joiden kirjoittajat ovat pedagogisiin kysymyksiin perehtyneitä tutkijoita, suunnittelijoita ja aikuiskouluttajia.
Aikuiskasvatus sisältää sekä aikuiskasvatustieteen yliopistollisena oppiaineena kuin myös aikuisten opiskelun, oppimisen ja oppimisen ohjaamisen erilaisissa instituutioissa ja arkipäivän yhteyksissä. Erityispedagogiikan tehtävä on elämänkaaren kattavassa kehityksessä ilmenevien poikkeavuuksien tunnistaminen ja niihin reagoiminen. Esipuheen kirjoittaja Tapio Vaherva arvio missä määrin ja millä lailla vammaisuus tai muu erityisen tuen tarve on otettu huomioon aikuiskasvatustieteessä. Hän uskaltautuu väittämään, että hyvin vähän tai ei lainkaan. Esimerkkinä hän mainitsee kehitysvammaiset aikuiset, joita ei ole noteerattu aikuisopetuksen piiriin kuuluvana ryhmänä siten, että olisi tutkittu tai pohdittu tällaisen ryhmän oppimisen ja opetuksen edellytyksiä. Aikuiskasvatus ja elinikäisen oppimisen idea korostavat koko elämän jatkuvaa oppimista ja oppimisen mahdollisuuksia myös formaalin koulutuksen ulkopuolella, tavallisessa arjessa.
Tarja Ladonlahden artikkelissa esitellään erilaisia lähestymistapoja vammaisuuteen sekä pohditaan erityispedagogiikan käytänteiden sijoittumista osaksi kuntoutusta. Artikkelissa pohditaan arvioinnin ja opetuksen mahdollisuuksia vammaisen henkilön yhteisöön liittymisen tukena. Ajankohtainen syrjäytymisen teema on vahvasti esillä artikkelissa. Artikkelissa esitetty käytännön esimerkki herätti pohtimaan elämänhallinnan käsitettä ja vammaisten henkilöiden valtaistumista ja mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihin ja omaa elämää koskevaan päätöksentekoon. Myös arvioinnin aiheuttama mahdollinen kielteinen leimautuminen sai miettimään miksi edelleen aikuista ihmistä arvioidaan lapsen kehityksen arviointiin liittyvin termein, sen sijaan että häntä arvioitaisiin hänen kronologisen ikänsä huomioon ottaen ja aikuisuutta kunnioittaen.
Ulla Lehtinen kirjoittaa mielenkiintoisen artikkelin sosiaali- ja terveyspalveluiden lähellä toimivien aikuiskouluttajan ammatillisesta identiteetistä. Hän tuo artikkelissa esille myös aikuisen henkilön kasvun tukemisen suhteessa aikuisopiskeluun. Artikkelissa minua puhutteli muun muassa arkipäiväoppimisen käsite. Minkälaisia oppimisympäristöjä arkielämä voi tarjota ja mitä oppimista se pystyy tukemaan ja mitä estämään? Miten voisimme kehittää ja tarjota sellaisia oppimisen muotoja, jotka kumpuavat ihmisten omista kokemuksista ja liittyvät läheisesti heidän arkielämäänsä? Miten mahdollistaisimme pedagogisen kohtaamisen, jossa ohjaaja, hoitaja, opettaja tai avustaja pystyisi tunnistamaan oppijan sisäisen kokemusmaailman, hänen tapansa ymmärtää ja ilmaista asioita?
Tarja Mänty arvioi artikkelissaan millaisia myönteisiä vaikutuksia koulutus tuottaa vammaisille henkilöille. Koulutuksen merkitys on laaja: koulutus liittyy muun muassa yhteiskunnalliseen asemaan, työolosuhteisiin ja elämäntyyliin. Koulutuksen ajatellaan lisäävän myös tasa-arvoa. Artikkelissa pohditaan pitääkö sama paikkansa myös vammaisen henkilön kohdalla. Artikkelissa selvitetään myös miten työelämään ja aikuisuuteen siirtyminen onnistuu erityisammattikoulutuksesta valmistumisen jälkeen. Opettajaopiskelijana erityisesti artikkelissa käsitelty integraation toteutuminen ja integraation haasteet olivat mielenkiintoisia. Integraatioperiaatteiden mukaisesti vammaisten ja erityistarpeita omaavien opiskelijoiden ammatillinen koulutus pyritään toteuttamaan ensisijaisesti normaaliryhmissä muiden opiskelijoiden kanssa. Integraatiotutkimuksissa on todettu integraation yhtenä suurimpina haasteina opettajien kriittinen suhtautuminen. Opettajien epäilyjen ja kriittisyyden taustalla on muun muassa pula riittävästä henkilökunnasta, asiantuntemuksesta ja tukitoimista.
Helena Mehtäläinen pohtii artikkelissaan autonomiaa ja aikuisuutta. Mitä laaja-alaisemmat tuen tarpeet vammaisella henkilöllä on, sitä enemmän valtaa hänen asioista siirtyy hänen itsensä ulkopuolelle. Omaisilta, läheisiltä ja työntekijöiltä vaaditaan herkkyyttä tunnistaa vammaisen henkilön tarpeita ja omaa tahtoa sekä jatkuvaa arvioivaa otetta omaan työhönsä. Lähtökohtana artikkelissa on että pedagogiikka tukee yksilöä valtaistumaan ja liittymään yhteisöönsä. Autonomiseksi ihmiseksi kasvetaan yhteisöissä, joissa autonomiaa tuetaan kasvatuksella. Autonomian toteutuminen mahdollistaa ihmisen valtaistumisen. Ihmisyyttä kunnioittavan toiminnan kautta voimme antaa kaikille mahdollisuuden kokea sisäistä autonomiaa.
Irma Kakkuri kirjoittaa artikkelissaan miten elinikäisen oppimisen polku rakentuu niille aikuisille, joilla on lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksia. Suomessa elinikäinen oppiminen nähdään ennen kaikkea valtiovallan strategiana, jolla luodaan monipuolisia oppimismahdollisuuksia niin koulutusjärjestelmässä kuin sen ulkopuolellakin, työssä ja arkielämässä. Painopiste tulevaisuuden oppimispoluissa on yksilön oppimisessa, opitulle halutaan antaa julkinen tunnustus silloinkin, kun taito on hankittu tutkintojärjestelmän ulkopuolella. Kankkurin määrittelee kokemuksellisen oppimisen aikuiserityispedagogiikan perustaksi. Aikuisen oppimisen keskeinen lähtökohta on hänen elämänkokemuksensa. Aikuisen kokemuksellinen oppiminen on uudelleenkonstruointiprosessi, joka korjaa niitä puutteita, joita kunkin henkilökohtaisessa kokemuksellisessa tietämisessä on. Elinikäinen oppiminen edellyttää kuitenkin onnistuakseen oppimistaitoja.
Hannu Puupponen arvio vammaisen opiskelija opiskelumahdollisuuksia yliopistoissa. Opetuksen saatavuus, saavutettavuus ja esteettömyys ovat artikkelin kantavia teemoja. Artikkelin sisältöä ja ydinasiaa kuvaa hyvin Oslon yliopiston visio: ”Yliopisto, joka soveltuu hyvin toimintarajoitteisille opiskelijoille, on hyvä yliopisto kaikille.”
Elina Kontu tuo artikkelissaan esille miten erityislahjakas saattaa jäädä vahvuutensa vangiksi, eikä tästä johtuen pääse liittymään yhteisöönsä. Esimerkiksi ihmisellä, jolla on laaja-alaisiakin kehityksen häiriöitä, saattaa olla varsin korkealle kehittynyt matemaattinen taito. Tämä matemaattinen taito tulisi huomioida ja sitä tulisi käyttää mahdollisimman paljon hyödyksi, myös henkilön muissa oppimistilanteissa. Kontu avaa aihetta käytännön esimerkkien avulla, esimerkkitapausten kautta ymmärtää että esimerkiksi matematiikka ei ole vain teoreettinen oppiaine tai tieteenala, vaan sitä on mahdollista käyttää apuna elämän eri tilanteissa.
Raija Pirttimaa kirjoittaa tuetun työllistymisen yhteydessä toteutettavasta työtehtävien opettamisesta. Hän kuvaa artikkelissa kuinka opetusta voidaan järjestää käyttäjäkeskeisesti, työllistyjää kuunnellen ja miten opetus voi myös mahdollistaa työyhteisöön liittymisen. Työtehtävien opettaminen työpaikalla on funktionaalisen opetusmenetelmän malliesimerkki. Funktionaalisessa opetuksessa opetustavoitteet löytyvät siitä ympäristöstä missä kulloinkin toimitaan. Oppimisen lähteet nousevat työpaikan jokapäiväisestä toiminnasta. Itseäni kiinnosti artikkelissa luonnollisten tukitoimien aktiivinen hyödyntäminen työpaikoilla. Luonnolliset tukitoimet ovat yksinkertaisuudessaan useimmiten henkilökohtaisen vuorovaikutuksen luomista ja mahdollistamista. Luonnollisen tuen tekee kiinnostavaksi sen yksinkertaisuus, mahdollisuudet ja tuloksellisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti